”Välimeressä on enemmän henkilöllisyystodistuksia kuin kaloja” – Teemalla ja Sodankylässä nähtävässä Le Havressa sadunomainen optimismi kohtaa siirtolaisuuden todellisuuden
Le Havren (2011) myötä Aki Kaurismäen myötätuntoisuuden näyttämöksi tuli koko maailma. Elokuva nähdään Teeman ja Sodankylän elokuvajuhlien yhteisnäytäntönä lauantaina 13.6.
”Kauan eläköön valtakoneistoja horjuttava suomalainen elokuvataide ja sen taistelutoveri, kristallinkirkas elokuvakritiikki!”, kirjoitti Aki Kaurismäki (Filmihullu 4/1983) ohjaajauraansa alkutaipaleella. Nuori Kaurismäki oli elokuvakerhojen kasvattama ja elokuva-arkiston näytöksissä elokuvantekijyyteen kasvanut cinefiili, joka parikymppisenä työskenteli sekalaisissa töissä mm. postinkantajana, tiskarina, maalarina, varastomiehenä ja rakennuksilla kaikissa mahdollisissa apuhommissa.
Esiinmarssinsa suomalaiseen elokuvaan Kaurismäki teki isoveljensä Mika Kaurismäen Münchenin elokuvakorkeakoulun diplomityön, Valehtelija (1981), myötä. Mika ohjasi ja tuotti, Aki näytteli boheemin nuoren miehen pääosan ja käsikirjoitti elokuvan yhdessä Pauli Pentin kanssa. Uuden tekijäpolven esiinmarssi palkittiin Risto Jarva -palkinnolla Tampereen elokuvajuhlilla ja kriitikot ennustivat tekijöille lupaavaa tulevaisuutta. Elokuvantekijäveljesten urat alkoivat 1980-luvun alussa tiiviissä yhteistyössä, mutta myöhemmin he siirtyivät omille urilleen ja omien elokuviensa pariin.
1980-luku oli tuotteliasta aikaa: nuoruuden pelkäämättömyydellä syntyivät persoonalliset filmatisoinnit niin Fjodor Dostojevskin (Rikos ja rangaistus, 1983) kuin William Shakespearenkin (Hamlet liikemaailmassa, 1987) klassikoista, rock-henkiset kulttielokuvat (Saimaa-ilmiö (yhteisohjaus Mika Kaurismäen kanssa, 1981), Calamari Union (1985), Leningrad Cowboys -elokuvat, 1986-1994) sekä työläistrilogian ensiosat Varjoja paratiisissa (1986) ja Ariel (1988). Kaurismäki loi jo ensimmäisillä elokuvillaan ”ikioman käsialansa, lakoniansa ja maailmansa: tapa puhua, keskittyä olennaisimpaan, olla hiljaa.” (Peter von Bagh)
Varjoja paratiisissa merkitsi alkua Kaurismäen kansainväliselle läpimurrolle. Roskakuskin (Matti Pellonpää) ja Valintatalon kassan (Kati Outinen) rosoinen rakkaustarina hurmasi Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 1987 ja siivitti elokuvan hyvän vastaanoton saattelemana laajaan elokuvateatterilevitykseen Ranskassa.
Mies, tupakka ja kaipaava katse – sen ainakin luulen hallitsevani.
Aki Kaurismäki 1998
”Suomalaisen todellisuuden muistolle” omistettu Ariel ja minimalistinen melodraama Tulitikkutehtaan tyttö (1990) iskostivat suomalais-auteurin nimen yhä vahvemmin ulkomaisen elokuvayleisön tietoisuuteen. Molemmat elokuvat saivat Berliinin elokuvajuhlien ensi-illan kautta laajan kansainvälisen levityksen ja Yhdysvalloissa elokuva-arvostelijoiden järjestö (The National Society of Film Critics) äänesti Arielin vuoden 1990 parhaaksi ulkomaiseksi elokuvaksi. Saksalaiskriitikko Andreas Kilbi koki, että Arielissa on ”lauseita, kuvia, hetkiä, jotka ovat niin surullisia, että ne vaikuttavat jo koomisilta”. Kotimaassa narratiivi sai myös epäileviä sävyjä, elokuva-alaa myöten, kun molempien Kaurismäkien elokuvien kansainvälistä suosiota kyseenalaistettiin.
Kansainvälistyvä Kaurismäki – ja sadunomainen optimismi
1990-luvulla Kaurismäen elokuvat kansainvälistyivät: mustalla huumorilla ryyditetty lakoninen rikosdraama I Hired a Contract Killer (1990) kuvattiin Lontoossa monikansallisena yhteistuotantona. Boheemielämää (La Vie de bohème, 1992) vei vuorostaan Kaurismäen työryhmineen pariisilaisten nälkätaiteilijoiden äärelle. Ranskankielisessä elokuvassa taidemaalari Rodolfo (Matti Pellonpää), kirjailija Marcel Marx (André Wilms) ja säveltäjä Schaunard (Kari Väänänen) ystävystyvät ja yrittävät löytää ostajia taiteelleen. Elokuvan universaalit teemat ystävyydestä, toivosta, ihmisarvosta ja yksinäisyydestä saivat laajaa vastakaikua maailmanlaajuisesti. Matti Pellonpää palkittiin roolistaan parhaan eurooppalaisen miesnäyttelijän Felix-palkinnolla (nykyiseltä nimeltään European Film Awards) ja André Wilms vastaavasti sivuosasta.
Kaurismäen elokuvissa alusta asti kuplinut yhteiskunnallisuus nousi kantavaksi teemaksi 1990-luvun lamaa käsittelevässä draamassa Kauas pilvet karkaavat (1996). Cannesin elokuvajuhlien pääkilpasarjaan päässyt elokuva sai alkusysäyksensä siitä, ettei elokuvantekijä kehdannut katsoa itseään peiliin, kun Suomessa valitsi massatyöttömyys. Hovimestari Ilonan (Kati Outinen) ja raitiovaununkuljettaja Laurin (Kari Väänänen) selviytymistaistelusta kertova elokuva keräsi Euroopan elokuvateattereissa yli puoli miljoonaa katsojaa, ollen kansainvälisesti 1990-luvun menestynein suomalainen elokuva.
Kauas pilvet karkaavat on keskeinen elokuva ohjaajansa myöhempää tuotantoa tarkastellessa, sillä laman ja työttömyyden raskaista teemoista huolimatta siitä nousi esiin tekijänsä sadunomainen optimismi. Kaurismäki kuvasi elokuvan tekoprosessia siten, että hänen ”täytyi löytää optimismi menettämättä otetta todellisuudesta, tehdä nykyaikaista neorealismia väreissä.” Hän sijoitti Frank Capran tunteellisen pelastustarinan Ihmeellinen on elämä (It’s A Wonderful Life, 1946) työtehtävän toiseen äärilaitaan ja Vittorio De Sican Polkupyörävarkaan (Ladri di biciclette, 1948) toiseen ja suomalaisen todellisuuden siihen keskelle.
Olen syntynyt kaipaamaan mennyttä. En voi sille mitään.
Aki Kaurismäki 1996
Kaurismäen kansainvälinen menestys nousi suomalaisittain ennenkokemattomiin korkeuksiin keväällä 2003, kun muistinsa menettäneen miehen (Markku Peltola) yhteiskunnallista osattomuutta kuvaava Mies vailla menneisyyttä (2002) nousi parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkaaksi. Sydämellinen draamakomedia solidaarisuudesta ja rakkaudesta on ohjaajansa komediallisesti hersyvimpiä. Yli 176 000 elokuvateatterikatsojalla se nosti Kaurismäen suuren yleisön suosikiksi vihdoin myös Suomessa. Cannesin elokuvajuhlien maailmanensi-illan yhteydessä elokuva palkittiin festivaalin Grand Prix’llä ja Kati Outinen parhaana naisnäyttelijänä.
Satamakaupunkielokuva ihmisten hyväntahtoisuudesta
2010-luvun alussa Kaurismäki suunnitteli kolmea elokuvaa, jotka sijoittuisivat satamakaupunkeihin eri puolille Eurooppaa. Ensimmäisenä näistä valmistui Le Havre (2011), joka toi ohjaajan Välimeren rannalle, ”unohdettuun kaupunkiin”, jonka liittoutuneet olivat pommittaneet maan tasalle hämäykseksi ennen Normandian maihinnousua. 1950-luvulla kaupungin keskusta rakennettiin talo talolta uudestaan arkkitehti Auguste Perret’n toimesta.
Kaurismäki laajensi yhteiskunnallisen tarinankertojan näkökulmaansa kohti maailmanlaajuista kriisiä ottaessaan Le Havressa pääteemaksi globaalin pakolaispolitiikan. Elokuvan teeman kannalta kuvaavaa on, että kaupungin nimellä on sanan etymologian kautta kaksoismerkitys rauhansatamana.
Le Havren tarinassa kengänkiillottaja – jo Boheemielämän kirjailijana tuttu – Marcel Marx (André Wilms) ja hänen vaimonsa Arletty (Kati Outinen) viettävät arkista yhteiselämää, jonka katkaisee Arlettyn vakava sairastuminen. Samaan aikaan Marcel tutustuu afrikkalaiseen pakolaispoikaan Idrissaan (Blondin Miguel) ja pelastaa pojan maahanmuuttoviranomaisten käsistä. Marcel päättää auttaa Idrissaa, jotta hän pääsisi perheensä luo Lontooseen.
Elokuvassa sanotaan, että Välimeressä on enemmän henkilöllisyystodistuksia kuin kaloja. Monethan heittävät paperit mereen, ettei heitä voisi palauttaa. Monien elokuvassa välähtävien ihmisten nimiä ei voinut panna edes lopputeksteihin, koska he olivat oikeasti laittomia siirtolaisia. Heillä ei virallisesti ollut nimiä.
Aki Kaurismäki
Le Havre on optimistinen, omalla capramaisella tavallaan satumainen elokuva ihmisten hyväntahtoisuudesta ja lähimmäisenrakkaudesta. Kun pieni on suurta, Kaurismäki luo elokuvassaan satumaista hellyyttä vähäeleisen kauniisti. Kohtaus, jossa Marcel Marx vie autossa vaimoaan Arlettya sairaalaan ja Arletty puristaa miehensä takinkaulusta, saa pakahduttavan tunteikkaat mittasuhteet. Avioparin rakkaustarina, ja Marcelin taistelu itsetunnon ja oikeudenmukaisuuden puolesta, kietoutuvat tarinassa toisiinsa.
Murheita uhmaava elämänilo
Le Havre on myös eräänlainen synteesielokuva tekijälleen ominaisesta audiovisuaalisesta estetiikasta ja teemoista. Visuaalinen tyyli nojaa tuttuun minimalistiseen lavastukseen, elokuvan värimaailma on harkitun lämmin, mikä saa parhaimmat kohtaukset näyttämään öljyvärimaalauksilta ja staattisissa kuvissa on läsnä kauniin kaihoisa melankolia.
Huumori on empaattista ja katsoo henkilöhahmojaan inhimillisen katseen läpi. Le Havre saattaa olla Kaurismäen kaikista elokuvista kenties kansainvälisin ja silti suomalainen, lakoninen huumori puskee läpi autenttisena. Kohtaus, jossa Marcel kysyy, että onko Idrissa itkenyt ja poika vastaa, että en, Marcelin vastaus on hykerryttävä. – Hyvä. Se ei auta markkinoilla.
Elokuvan yhteiskunnallisen kritiikin terävä kärki kohdistuu ihmisoikeuksista piittaamatonta pakolaispolitiikkaa kohtaan. Ajatuksia herättävässä kohtauksessa poliisi tyhjentää afrikkalaispakolaisten satamakonttia mellakkavarusteissa. Kaurismäki taistelee maailman kylmyyttä vastaan aseenaan maaginen realismi ja ”murheita uhmaava elämänilo, Kaurismäen aikuisten satujen korvaamaton energian lähde.” (Matti Rämö)
Le Havre on myös ohjaajansa rakkauskirje ranskalaiselle elokuvalle ja kulttuurille. Rakkaus näkyy ja kuuluu niin musiikkivalinnoissa, ruoka- ja juomakulttuurissa, puvustuksessa kuin näyttelijävalinnoissa. Mukana ovat sivu- ja cameo-rooleissa mm. François Truffaut’n Antoine Doinel -elokuvista ja Kaurismäen I Hired a Contract Killeristä muistettava Jean-Pierre Léaud, poliisi Monet’na Jean-Pierre Darrousin, Jacques Tatin kanssa työskennellyt Pierre Ètaix ja ranskalaisrokkari Little Bob. Kaurismäki taltioi hyväntekeväisyyskonsertissa esiintyvän Little Bobin juurevan rockin yhtä autenttisesti kuin suomalaiset iskelmät.
Työskentelen kirjoittaessani lähes täydellisesti alitajunnan ehdoilla. Syötän sinne elokuvan teeman ja sen, mitä tiedän perustarinasta. Sitten odotan kolme kuukautta, kunnes alitajunta on tehnyt työnsä.
Aki Kaurismäki
”Vieraalle maalle siirtyminen on tehnyt Kaurismäelle hyvää”
Le Havre sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlien pääkilpailussa, jonne se valittiin ohjaajansa neljäntenä elokuvana (edeltäjinä Kauas pilvet karkaavat, Mies vailla menneisyyttä ja Laitakaupungin valot). Elokuva voitti festivaalilla kansainvälisen elokuvakriitikoiden järjestön, FIPRESCI-palkinnon ja kirkollisen tuomariston erikoispalkinnon. Elokuvassa esiintynyt Kaurismäen oma koira Laika sai Cannesissa myös humoristisen, festivaalin parhaalle koiranäyttelijälle jaettavan, Palme Dog -palkinnon. Ensi-illan yhteydessä Varietyn kriitikko Leslie Felperin kuvasi elokuvaa ”katselunautinnoksi, jossa synkät ja iloiset vivahteet yhdistyvät saumattomasti.” Kansainvälisiä elokuvateatterilevitysoikeuksia myytiin noin 50 maahan.
Suomessakin vastaanotto oli erinomainen. Elokuvateatterikatsojia kertyi lähes 130 000 ja Jussi-palkinnot se sai vuoden parhaasta elokuvasta, ohjauksesta ja käsikirjoituksesta sekä Timo Linnasalon leikkauksesta ja Elina Salon naissivuosasta. Ensi-iltakritiikit olivat voittopuolisesti hurmioituneita. Tapani Maskula (Turun Sanomat 9.9.2011) koki, että ”Le Havre on Aki Kaurismäen täyteläisin ja ehjin ohjaustyö, jonka optimismi valaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Lannistumattomille roolihenkilöille vastoinkäymiset kääntyvät lopulta voitoksi. Heidän selviytymisensä koomisuudessa häivähtää samanlaista pakahduttavaa pateettisuutta kuin Chaplinin mykkäfilmeissä.” Jarno Lindemark (Etelä-Suomen Sanomat 9.9.2011) näki, että ”samalla kun Le Havre kuvaa eurooppalaisuutta, se on itsessään, eri maiden yhteistuotantona, mainio esimerkki siitä mitä eurooppalaisuus voi olla: kulttuurien kirjoa ja rikastavaa kohtaamista.” Matti Rämö (Helsingin Sanomat Nyt-liite 9.9.2011) havaitsi, että ”vieraalle maalle siirtyminen on tehnyt Kaurismäelle hyvää. Se näkyy Kaurismäen parhaisiin elokuviin kuuluvan Le Havren hengessä ja kuvissa.”
Kriittisempää laitaa edusti Saku Schildt (Episodi 8/2011), joka arvosteli pakolaisongelmateemaa ”yksinkertaistetuksi ja mustavalkoistetuksi”, eikä nähnyt elokuvan tuovan ”aiheen ympärillä käytävän keskusteluun mitään erityisen rakentavaa. [--] Sadunomaisuus on Kaurismäelle ominainen tyylikeino, mutta näin vaikean aiheen käsittelyyn se osoittautuu huonoksi valinnaksi. Monimutkaisen asian yksinkertaistaminen vesittää hyväntahtoisen sanoman.”
Kantaaottava romantikko
Le Havren jälkeen Kaurismäen ”satamakaupunkitrilogia” jatkui elokuvalla Toivon tuolla puolen (2017), joka sai edeltäjäänsä ristiriitaisemman vastaanoton. Syyrialaisen pakolaisen (Sherwan Haji) ja suomalaisen kauppamatkustajan (Sakari Kuosmanen) tarinassa oli välityönmakua myös ohjaajan itsensä mielestä, sillä satamakaupunkeihin liittyvät pakolaistarinat vaihtuivat ”työläistrilogian neljänneksi osaksi”. Voittoisa paluu eurooppalaisen elokuvan mestareiden joukkoon tapahtui Kuolleilla lehdillä (2023). Pääteemaltaan alkoholismista ja yksinäisyydestä kertova elokuva sai toiveikkaat siivet Alma Pöystin ja Jussi Vatasen rakastettavan pääosaparin kautta. Itseoppineesta elokuvantekijästä oli tullut vaivihkaa yhä sykähdyttävämpi romantikko.
Kuolleet lehdet nousi yli 310 000 elokuvateatterikatsojalla ohjaajansa ylivoimaisesti suurimmaksi menestykseksi Suomessa. Sukupolvirajat ylittävän suosion yhdeksi syyksi voisi määritellä sen, että uusien vetovoimaisten näyttelijöiden kautta pian 70-vuotias ohjaaja löysi reseptin, jolla luomiensa hahmojen ei enää tarvitse vanheta hänen kanssaan.
2000-luvun edetessä Kaurismäen eettiset arvot ovat kuuluneet yhä vahvempina kannanottoina sodan ja rauhan kysymysten lisäksi mm. suomalaisen luonnon, eläinten ja metsien puolesta. Vuonna 2019 hän luopui elokuvataiteen akateemikon arvonimestä protestiksi Suomen hallituksen harjoittamaa metsä- ja kaivospolitiikkaa vastaan. Samaan aikaan Kaurismäestä on tullut kansainvälisellä tunnettavuudellaan suomalaiselle elokuvalle samaa mitä Jean Sibelius on klassiselle musiikille tai Alvar Aalto arkkitehtuurille. Kaurismäki-entusiastit matkaavat kaikilta mantereilta Suomeen kuvauspaikkakierroksille, Karkkilan Kino Laikaan ja Sodankylän elokuvajuhlille saadakseen autenttisen Kaurismäen Suomi-kokemuksen.
Kirjoittaja on Suomen elokuvasäätiön kulttuuriviennin suunnittelija ja suomalaisen elokuvan historian asiantuntija.
Lähteitä:
Bagh, Peter von: Aki Kaurismäki. Helsinki: WSOY, 2006/2012.
Elonet: Kauas pilvet karkaavat
Kinnunen, Kalle: Elokuvasäätiön tuella – suomalaista elokuvaa tekemässä 1969-2019. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019.
Elonet: Mies vailla menneisyyttä
