Baltian herttuakunta

Baltian herttuakunta Vereinigtes Baltisches Herzogtum
1918–1918
lippu	vaakuna
Valtiomuoto	herttuakunta
osa	Saksan keisarikuntaa
Pääkaupunki	Riika
Uskonnot	luterilaisuus
Kielet	saksa
Edeltäjä	Ober Ost
Seuraajat	Latvia  Viro
Infobox OK

Baltian herttuakunta (saks. Vereinigtes Baltisches Herzogtum, ’Yhdistynyt baltialainen herttuakunta’) oli vuonna 1918 Latvian ja Viron alueet käsittänyt baltiansaksalaisten johtama lyhytikäinen valtio, jonka itsenäisyyden tunnusti vain Saksan keisarikunta. Valtio lakkasi olemasta saksalaismiehittäjien alkaessa poistua Baltiasta. Saksalaisten luopuminen Baltiasta – Virosta ja Latviasta – ei onnistunut mutkattomasti, sillä saksalaiset vapaaehtoiset palkkasotilaat eli niin sanottu Rautainen divisioona ja paikallisten baltiansaksalaisten Landeswehr yrittivät vuoden 1919 aikana päästä valtaan Baltian alueella, mutta epäonnistuivat. Saksalaiset saivat niin Latviassa kuin Virossakin kulttuuriautonomian sotien väliseksi ajaksi eli vuosiksi 1920–1940.

Saksalaisjohtoista herttuakuntaa suunnitellaan 1918

Saksan keisari Vilhelm II Riiassa syyskuussa 1917.

Baltian herttuakunnan hallitsijaksi ehdolla ollut Mecklenburg-Schwerinin herttua Aadolf Fredrik.

Ensimmäisessä maailmansodassa Saksa oli miehittänyt Baltian Brest-Litovskin rauhansopimuksen mukaisesti 3. maaliskuuta 1918 alkaen. Virallisesti alueet kuuluivat vielä osaksi Venäjää, mutta Saksan miehitti niitä, minkä vuoksi niiden status oli epäselvä. Sodan päättymisestä näkyi merkkejä, mutta Baltiassa ei ollut halua liittyä osaksi Neuvosto-Venäjää. Erityisesti baltiansaksalaiset aateliset vastustivat tätä. Viron ja Liivinmaan aatelisto, papisto, porvaristo ja intelligentsija kutsuivat 12. huhtikuuta 1918 koolle Riikaan maaneuvoston. Se päätti pyytää Saksan keisarilta kolmea asiaa:

• Saksa jatkaisi alueen sotilaallista puolustamista ja tukisi sen itsenäisyyspyrkimyksiä Venäjästä
• Viro, Vidzeme ja Kuurimaa yhdistyisivät perustuslailliseksi monarkiaksi, joka olisi personaaliunionissa Preussin kuningaskunnan kanssa
• Saksa perustaisi paikallisia väliaikaisia hallintoelimiä, jotka huolehtisivat hallinnosta siihen saakka kunnes herttuakunta perustettaisiin ja että alueiden tullit, rahapolitiikka, mitat ja sotilastoimet yhtenäistettäistiin joko Saksan tai Preussin kanssa

Saksa ja Neuvosto-Venäjä olivat lopettaneet keskinäisen sotansa 27. elokuuta 1918 Brestin rauhansopimuksella, jossa Neuvosto-Venäjä luopui kaikista oikeuksistaan Viroon ja Liivinmaahan. Baltiansaksalaiset anoivat keisari Vilhelm II:ta ryhtymään Baltian herttuaksi, mutta sen sijaan hän tunnustikin alueen itsenäiseksi 22. syyskuuta 1918. Herttuan virka aiottiin antaa tämän jälkeen Mecklenburg-Schwerinin herttua Aadolf Fredrikille, joka oli kuulunut Saksalais-balttilaisen yhdistyksen johtokuntaan.

Neuvosto-Venäjä ja Saksa sopivat 27. elokuuta, että Neuvosto-Venäjä luopuu kaikista aluevaatimuksistaan suunnitellun herttuakunnan alueeseen eikä sekaannu sen sisäisiin asioihin. Vastineeksi Tallinnaan, Riikaan ja Ventspilsiin perustettaisiin vapaasatama-alueita Neuvosto-Venäjän käyttöön.

Vuoden 1918 syksyllä sota näytti kääntyvän Saksan tappioksi, ja valtakunnankansleriksi nousi liberaali Badenin prinssi Maximilian von Baden 3. lokakuuta 1918. Tämä merkitsi pehmeämpää politiikkaa Saksassa, mikä näkyi myös miehitetyillä alueilla. Baltiansaksalainen siviilihallinto sai vallan 17. lokakuuta Baltian sotilashallinnolta Ober Ostilta. Riian maaneuvosto sai vallan 8. armeijalta, joka siirtyi pois Tartosta. Baltiansaksalaiset pelkäsivät menettävänsä Saksan sotilaallisen tuen pian. Tästä syystä yritettiin saada tukea paikalliselta väestöltä, mutta näiltä ei tukea juuri tullut. Aateliskuntien Tukholman edustaja Heinrich von Stryk kiersi Tukholman lähetystöjä yrittäen saada Baltian valtiolle ympärysvaltojen tuen. Maaneuvosto kokoontui 5. marraskuuta 1918 Riiassa ja julistautui vallan korkeimmaksi käyttäjäksi. Se asetti 7. marraskuuta hallitukseksi hoitoneuvoston, jonka puheenjohtajaksi tuli paroni Adolf Pilar von Pilchau. Saksan valtiopäivät asettuivat kuitenkin valtion perustamista vastaan, koska sitä pidettiin Brest-Litovskin rauhansopimuksen vastaisena. Varsinaisesti Baltian herttuakunnan hanke ei ehtinytkään toteutua ennen Saksan romahtamista myöhemmin 11. marraskuuta 1918.

Saksalaisten suunnitelmissa oli vuonna 1918 muodostaa vyöhyke Saksan keisarikunnalle myönteisiä, saksalaisten ruhtinaiden johdossa olevia valtioita, nukkevaltioita. Puolaan oli muodostettu jo vuoden 1916 lopulla oma kuningaskuntansa. Myöhemmin maaliskuussa 1918 solmitun Brest-Litovskin rauhan jälkeen Venäjästä irroneille alueille muodostettiin Liettuan kuningaskunta, Kuurinmaan herttuakunta, Suomen kuningaskunta ja Baltian herttuakunta.

Landeswehrin sota 1919

Uudet maat 12. huhtikuuta 1918.

Ensimmäinen maailmansodan aselevon mukaan valtaa Baltiassa pitäneiden saksalaisten tuli tukea kuitenkin juuri itsenäistyneitä kansallisia tasavaltoja – siis myös Kārlis Ulmanisin johtamaa Latvian kansallista hallitusta. Riiassa olleet maailmansodan hävinneiden saksalaisten ja itsenäisyyden julistaneiden porvarillisten latvialaisten hallinto ja sotilaat joutuivat pakenemaan Neuvosto-Venäjän puna-armeijaa Liepājaan Kuurinmaan rannikolle. Näin vain pieni tämä Kuurinmaan eteläosa eli Liepājan kaupungin ympäristö jäi bolševikeilta valtaamatta Latvian alueesta.

Saksalaiset joukot toimivat alun perin maailmansodan aselepoehtojen mukaan Latviassa turvaamassa maata puna-armeijan etenemiseltä. Ulmanisin johtama Latvian väliaikaishallitus oli voimaton ja joutui tukeutumaan kokonaan saksalaisten apuun pysyäkseen pystyssä. Maaliskuussa 1919 koko Väinäjoen pohjoispuolinen Latvia oli vastaperustetun Latvian neuvostotasavallan käsissä. Väliaikaishallitus yritti suorittaa joukkojen pakkomobilisaation, mikä ei sopinut saksalaisten suunnitelmiin.

Saksalaiset järjestivät vallankaappauksen ja nostivat valtaan itselleen myönteisen Andrievs Niedran johtaman hallituksen. Ulmanis pakeni englantilaiseen sotalaivaan. Saksalaiskenraali Rüdiger von der Goltz johtamat saksalaisista vapaaehtoisista koottu Rautainen divisioona ja baltiansaksalaisten Baltian Landeswehr valtasivat 22. toukokuuta Riian puna-armeijalta. Hyökkäystä jatkettiin edelleen, kunnes Cēsisin edustalla törmättiin virolaisiin, jotka olivat saksalaisten tietämättä vallanneet Pohjois-Latvian perääntyvältä puna-armeijalta. Tämä ei sopinut saksalaisten kuvioihin ja he päättivät ryhtyä sotaan virolaisia vastaan.

Kesällä 1919 Latviassa puhkesi Landeswehrin sota, joka johti Saksan perääntymiseen Pohjois-Latviasta Riikaan. Virolaiset tukivat tällöin Kārlis Ulmanisin joukkoja saksalaisia vastaan. Virolaiset joukot komentajanaan kenraalimajuri Ernst Põdder löivät saksalaisjoukot Cēsisissä 23. kesäkuuta 1919. Virolaiset seurasivat perääntyviä saksalaisia kohti Riikaa, mutta länsivaltojen puuttuminen sotaan pysäytti sotatoimet ja aselepo solmittiin 3. heinäkuuta 1919.

Saksalaiset vapaaehtoisjoukot hajotettiin heinäkuun aselevon jälkeen, mutta osa heistä siirtyi tukemaan valkoisten venäläisten länsiarmeijaa, jota johti kenraali Pavel Bermondt-Avalov. Valkoisten venäläisten länsiarmeija hyökkäsi lokakuun alussa Etelä-Latviassa Latvian armeijaa vastaan. Lokakuun puolessavälissä latvialaiset joukot ryhtyivät vastahyökkäykseen Ranskan, Englannin ja Viron tukemana ja marraskuuhun 1919 mennessä Bermondt-Avalovin joukot olivat perääntyneet Liettuaan saakka. Saksan kanssa Latvia oli sopinut rauhan heinäkuussa 1920.

Lähteet

• Harjula, Mirko: Viro 1914–1922. Maailmansota, vallankumoukset, itsenäistyminen ja vapaussota. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-085-1
• Mela, Marjo; Lembit, Vaba (toim.): Latvian historiaa ja kulttuuria. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 951-986-71-1-2
• Zetterberg, Seppo: Viron Historia. Helsinki: Rozentals-seura, 2007. ISBN 9517465203

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Baltian herttuakunta Wikimedia Commonsissa